Nyt on joko vika lukijassa tai sitten tämän vuoden suomalainen kirjallisuustuotanto on ollut ihan yhtä alamaissa, kuin koko kansantalous. Ainakin jos kirjallisuuden tasosta jotain kertoo Finlandia-ehdokkuus. Taivaalta tippuvat asiat oli viimeistä edellinen Finlandia-ehdokkaista, jota pääsin lukemaan. Lukematta on enää voittajateos. (Sille onkin ladattu melkoiset odotukset.)
Taivaalta tippui lukijan eteen irrallista ja melko sekavaa tekstiä. Kertoja vaihtuu kirjassa kolme kertaa, alussa kertojan roolissa on tyttö, jonka äiti kuolee omalla pihalla onnettomuudessa, jossa lentokoneesta irronnut jääkimpale tippuu taivaalta pihalla olevan äidin päähän. Kirjan parasta antia oli toisen osion nokkela kirjeenvaihto salamaniskuja saavan miehen ja lottovoittoja saavan naisen välillä. Toisen osion kertoja on tytön täti. Kolmannen osion kertoo tytön isän uusi raskaana oleva naisystävä. Viimeiseen osioon kertojaksi palaa tyttö. Loppu oli hyvin irrallinen, eikä lukijan joulusuklaasta pöhöttyneet aivot ollenkaan päässeet kirjailijan kanssa samoihin sfääreihin. En minä tätäkään lähde kyllä kenellekään suosittelemaan.
Luettu konvehtirasioiden seassa.
keskiviikko 30. joulukuuta 2015
sunnuntai 20. joulukuuta 2015
Lohikäärmeen värit - Pasi Pekkola - 2015
Finlandiaurakka jäi vähän vaiheeseen, kun en ehtinyt saada kirjastosta kaikkia ehdokkaita ennen palkinnon julkistamista. Neljäntenä kuudesta ehdokkaasta minulla oli työn alla Pentti Lassilan Armain aika. Ei ollut minun kirja, ei todellakaan, harpoin läpi ja totesin, että ei ainakaan tämä voittaisi.. Taivaalta tippuvat asiat ja Oneiron ovat vielä lukematta. Ensimmäinen noista on nyt odottamassa vuoroaan ja Oneiron löytynee joulupukin kontista.
Lohikäärmeen värit on tänä vuonna ilmestynyt tekijänsä toinen teos. Kirjassa sukelletaan kiinalaistaustaisen suomalaisen Kimin ja hänen äitinsä elämään. Kimin suomalainen isä Tomi on jurohko liikemies, jonka rakennusbisnekset veivät Kiinaan kahdeksankymmentäluvun alkupuoliskolla. Kimin kiinalainen äiti ajautui samoihin aikoihin pienestä kiinalaiskylästä Shanghain valoihin ravintolaan prostituoiduksi.
Kimin äidin kokemukset Maon johtamassa Kiinan kansantasavallassa kulttuurivallankumouksen keskellä ovat kauheudessaan järisyttäviä. Pekkala saa tekstinsä tuntumaan todelliselta ja varsinkin kuvaukset Neljän tuulen kylässä tapahtuneista hirveyksistä puistattavat lukijaa - kuitenkaan teksti ei ole liian repostelevaa.
Kimin äiti kuvittelee tekevänsä palveluksen syntymättömälle lapselleen ja itselleen uskotellessaan Tomille lapsen olevan hänen. Kimi syntyy Suomessa ja hänen äitinsä yrittää kotoutua Suomeen. Kuitenkin sydämessään Kimin äiti rakastaa toista miestä, kiinalaista Kimin oikeaa isää ja rakkauden voima repii äidin ja pojan erilleen. Kolmikymppisenä Kimi matkustaa Kiinaan äitinsä jäljille aina Neljän tuulen kylään saakka.
Sen enempää juonta paljastamatta voin kyllä sanoa, että Lohikäärmeen värit on suositeltavissa luettavaksi.
Luettu villasukissa.
Lohikäärmeen värit on tänä vuonna ilmestynyt tekijänsä toinen teos. Kirjassa sukelletaan kiinalaistaustaisen suomalaisen Kimin ja hänen äitinsä elämään. Kimin suomalainen isä Tomi on jurohko liikemies, jonka rakennusbisnekset veivät Kiinaan kahdeksankymmentäluvun alkupuoliskolla. Kimin kiinalainen äiti ajautui samoihin aikoihin pienestä kiinalaiskylästä Shanghain valoihin ravintolaan prostituoiduksi.
Kimin äidin kokemukset Maon johtamassa Kiinan kansantasavallassa kulttuurivallankumouksen keskellä ovat kauheudessaan järisyttäviä. Pekkala saa tekstinsä tuntumaan todelliselta ja varsinkin kuvaukset Neljän tuulen kylässä tapahtuneista hirveyksistä puistattavat lukijaa - kuitenkaan teksti ei ole liian repostelevaa.
Kimin äiti kuvittelee tekevänsä palveluksen syntymättömälle lapselleen ja itselleen uskotellessaan Tomille lapsen olevan hänen. Kimi syntyy Suomessa ja hänen äitinsä yrittää kotoutua Suomeen. Kuitenkin sydämessään Kimin äiti rakastaa toista miestä, kiinalaista Kimin oikeaa isää ja rakkauden voima repii äidin ja pojan erilleen. Kolmikymppisenä Kimi matkustaa Kiinaan äitinsä jäljille aina Neljän tuulen kylään saakka.
Sen enempää juonta paljastamatta voin kyllä sanoa, että Lohikäärmeen värit on suositeltavissa luettavaksi.
Luettu villasukissa.
tiistai 17. marraskuuta 2015
Sielut - Markku Pääskynen - 2015
Nyt alkaa jo huolestuttaa... Puolet Finlandia-ehdokkaista luettu, eikä mitään, ei niin mitään, mikä olisi sykähdyttänyt tai antanut enemmän kuin vain tyydyttävän tai hyvän lukukokemuksen. Oletin ja odotin, että tämänkin vuoden ehdokkaissa on toinen toistaan laadukkaampia romaneita, mutta olen kyllä pettynyt. No, onneksi on vielä kolme teosta lukematta.
Sielut on tarina eräästä toukokuisesta päivästä, jolloin Ainon ja Kristianin tytär Maija katoaa aamulla koulumatkalla. Maija ei koskaan saapunut tuona päivänä kouluun saakka. Tuona toukokuisena päivänä Kristian etsii Maijaa, kohtaa naapuruston romunkerääjäveljekset sekä oudot vanhapiikasisarukset. Etsiessään hän tapaa myös ohimennen Taito ja Ilari -nimiset pojat, jotka tahollaan viettävät normaalia viikaripoikien iltapäivää ja tahoillaan myös osallistuvat Maijan etsintään.
Kirjassa yhdistyy mielenkiintoisesti eri tahoilla tapahtuvat asiat, kaikki liittyvät tavallaan Maijaan ja hänen katoamiseensa. Aivan kuin kirjailijalla olisi nippu lankoja käsissään alussa, langat lähtevät samasta pisteestä ja kiertävät kukin oman reittinsä yhdistyäkseen lopulta taas yhteiseen pisteeseen. Lukija seuraa vuorollaan kutakin lankaa ja saa lopulta yksittäiset langat yhteiseen nippuun.
Tämäkin kirja on ihan ok, mutta ei se nyt Finlandia-palkinnon arvoinen ole..
Luettu Nelostiellä Limingan ja Rovaniemen välillä.
Sielut on tarina eräästä toukokuisesta päivästä, jolloin Ainon ja Kristianin tytär Maija katoaa aamulla koulumatkalla. Maija ei koskaan saapunut tuona päivänä kouluun saakka. Tuona toukokuisena päivänä Kristian etsii Maijaa, kohtaa naapuruston romunkerääjäveljekset sekä oudot vanhapiikasisarukset. Etsiessään hän tapaa myös ohimennen Taito ja Ilari -nimiset pojat, jotka tahollaan viettävät normaalia viikaripoikien iltapäivää ja tahoillaan myös osallistuvat Maijan etsintään.
Kirjassa yhdistyy mielenkiintoisesti eri tahoilla tapahtuvat asiat, kaikki liittyvät tavallaan Maijaan ja hänen katoamiseensa. Aivan kuin kirjailijalla olisi nippu lankoja käsissään alussa, langat lähtevät samasta pisteestä ja kiertävät kukin oman reittinsä yhdistyäkseen lopulta taas yhteiseen pisteeseen. Lukija seuraa vuorollaan kutakin lankaa ja saa lopulta yksittäiset langat yhteiseen nippuun.
Tämäkin kirja on ihan ok, mutta ei se nyt Finlandia-palkinnon arvoinen ole..
Luettu Nelostiellä Limingan ja Rovaniemen välillä.
maanantai 16. marraskuuta 2015
Intoilija - Panu Rajala - 2015
Toinen Finlandia-ehdokas, jonka kimppuun pääsin oli Panu Rajalan Intoilija. Rajala on vuosien saatossa pyörinyt mediassa enemmän ja vähemmän, saaden palstatilaa yleensä kyseenalaisessa yhteyksissä. Ennakkokäsitykseni itse kirjailijasta ei ole mitenkään häävi, enemmänkin luotaantyöntävä. Näistä ennakkokäsityksistä johtuen yritin lukea Intoilijan ilman, että olisin tyrmännyt sen kirjoittajan takia.
Intoilija tuntuu aidolta elämäkerralta. Se sukeltaa 1800-luvun loppupuoliskolla ja 1900-luvulla eläneen I.K. Inhan elämään. Inha hengitti samaa ilmaa muun muassa Sibeliuksen, Aino Kallaksen, Juhani Ahon ja Edelfeltin kanssa. Inha oli valokuvaaja aikana, jolloin valokuvaus oli harvojen hallussa ja valokuvien arvostus ei kovinkaan korkealla. Inha kuvasi kotimaassa ja ympäri Eurooppaa. Hänen kulkupelinä oli polkupyörä, joka sekin harvinaisuus tuona aikana.
Kirjassa on leppoisa tunnelma, matkat Karjalaan ja Lappiin kuvataan rauhallisesti ja tunnelmoiden, välillä jopa lukijaa turhaan pidätellen. Matkat sinänsä olivat melko lailla toistensa kaltaisia, joten tarinan etenemisen kannalta jonkun retkikertomuksen olisi voinut jättää kertomattakin. Oman mausteen kirjaan tuo Inhan valitettava epäonni naisrintamalla.
Kirjan lopussa kuvatut Inhan viimeiset vuodet olivat hänelle henkisesti haastavat ja raskaat. Kuitenkin lukijalle jää käteen kiitollisuus siitä, että sai kurkistaa tämän oman aikansa tallentajan elämään ja kulkea hetken hänen mukana Karjalan laulumailla sekä vuosisadan vaihteen kotimaassa.
Ei tästäkään taida voittajaksi olla, varsinkaan, kun kirja on plagiaattikohun keskellä, mutta kaikesta huolimatta suosittelen.
Intoilija tuntuu aidolta elämäkerralta. Se sukeltaa 1800-luvun loppupuoliskolla ja 1900-luvulla eläneen I.K. Inhan elämään. Inha hengitti samaa ilmaa muun muassa Sibeliuksen, Aino Kallaksen, Juhani Ahon ja Edelfeltin kanssa. Inha oli valokuvaaja aikana, jolloin valokuvaus oli harvojen hallussa ja valokuvien arvostus ei kovinkaan korkealla. Inha kuvasi kotimaassa ja ympäri Eurooppaa. Hänen kulkupelinä oli polkupyörä, joka sekin harvinaisuus tuona aikana.
Kirjassa on leppoisa tunnelma, matkat Karjalaan ja Lappiin kuvataan rauhallisesti ja tunnelmoiden, välillä jopa lukijaa turhaan pidätellen. Matkat sinänsä olivat melko lailla toistensa kaltaisia, joten tarinan etenemisen kannalta jonkun retkikertomuksen olisi voinut jättää kertomattakin. Oman mausteen kirjaan tuo Inhan valitettava epäonni naisrintamalla.
Kirjan lopussa kuvatut Inhan viimeiset vuodet olivat hänelle henkisesti haastavat ja raskaat. Kuitenkin lukijalle jää käteen kiitollisuus siitä, että sai kurkistaa tämän oman aikansa tallentajan elämään ja kulkea hetken hänen mukana Karjalan laulumailla sekä vuosisadan vaihteen kotimaassa.
Ei tästäkään taida voittajaksi olla, varsinkaan, kun kirja on plagiaattikohun keskellä, mutta kaikesta huolimatta suosittelen.
lauantai 7. marraskuuta 2015
Henkireikä - Kari Hotakainen - 2015
Eilen julkistettiin Finlandia-palkintoehdokkaat ja perinteeksi muodostunut luku-urakka alkakoot! Kirjaston hyllystä löytyi näin alkuun Hotakainen ja Rajala, joten niillä lähdetään liikenteeseen. Tänä vuonna tiiliskivenkokoisia järkäleitä oli onneksi vähemmistö, joten on jopa mahdollista ehtiä lukea kaikki, ennen kuin Hector julkistaa voittajan kuun loppupuolella.
Henkireikä on kolmesta osasta rakennettu romaani, joka kulkee nimettömän rikosylikomisarion pään sisällä. Komisario harrastaa kuorolaulua ja kuorokaverit Suntio ja Parturikampaaja aiheuttavat komisarion elämään lisää päänsisäistä pohdintaa.
Kirjassa komisario kertoo tarinaansa jollekin, tämä joku paljastuu vasta kirjan lopussa, en paljasta sitä tässä, jotten pilaa lukunautintoasi.
Teksti on täynnä vertauskuvia ja pohdintaa tavallisen ihmisen elämästä ja siitä, kuinka pienillä teoilla on merkitystä. Tekstissä kuljetaan ajatusten ja tekojen rajapinnassa. Hoksautetaan siitä, kuinka teot eivät aina mene niin kuin ajatuksissa on suunniteltu.
Teksti on raa´an totuudenmukaista, surullistakin luettavaa. Kuinka ihminen ajautuu epätoivoisiin tekoihin, kuinka ajatukset eivät pysykään enää ajatuksina, vaan ne toteutetaan ymmärtämättömyyden rajoilla ja ollaan helpottuneita vaikean tilanteen ratkettua. Kuinka ahdistunut ihminen ei enää näe vaihtoehtoja tekemisiinsä, vaan voimien loputtua toteuttaa ajatuksensa ja on näennäisesti onnellinen nähdessään tulevaisuutensa kaltereiden takana.
Rankasta aiheesta huolimatta tekstiin on ujutettu sopivassa suhteessa myös huumoria, sekä mustaa, että ihan puhdasta. Ihan voi suositella.
Henkireikä on kolmesta osasta rakennettu romaani, joka kulkee nimettömän rikosylikomisarion pään sisällä. Komisario harrastaa kuorolaulua ja kuorokaverit Suntio ja Parturikampaaja aiheuttavat komisarion elämään lisää päänsisäistä pohdintaa.
Kirjassa komisario kertoo tarinaansa jollekin, tämä joku paljastuu vasta kirjan lopussa, en paljasta sitä tässä, jotten pilaa lukunautintoasi.
Teksti on täynnä vertauskuvia ja pohdintaa tavallisen ihmisen elämästä ja siitä, kuinka pienillä teoilla on merkitystä. Tekstissä kuljetaan ajatusten ja tekojen rajapinnassa. Hoksautetaan siitä, kuinka teot eivät aina mene niin kuin ajatuksissa on suunniteltu.
Teksti on raa´an totuudenmukaista, surullistakin luettavaa. Kuinka ihminen ajautuu epätoivoisiin tekoihin, kuinka ajatukset eivät pysykään enää ajatuksina, vaan ne toteutetaan ymmärtämättömyyden rajoilla ja ollaan helpottuneita vaikean tilanteen ratkettua. Kuinka ahdistunut ihminen ei enää näe vaihtoehtoja tekemisiinsä, vaan voimien loputtua toteuttaa ajatuksensa ja on näennäisesti onnellinen nähdessään tulevaisuutensa kaltereiden takana.
Rankasta aiheesta huolimatta tekstiin on ujutettu sopivassa suhteessa myös huumoria, sekä mustaa, että ihan puhdasta. Ihan voi suositella.
lauantai 17. lokakuuta 2015
Talven hallava hevonen - Tuomo Jäntti - 2015
Kirjaston uutuushylly oli edellisellä kerralla tyhjääkin tyhjempi ja valinnan varaa ei juurikaan ollut, joten Talven hallava hevonen -niminen teos tarttui mukaan. Takakannen mukaan pääsisin matkaamaan menneisyyteen läpi sukupolvien 2020-luvulta 1940-luvulle.
Aikamatka olikin melkoinen. Ensimmäinen osa, jossa Ronin tyttären Siljan yliluonnolliset kyvyt ovat keskiössä on mielestäni kirjan parasta antia. Alamäki alkaa saman tien, kun siirrytään ajassa taaksepäin.
Lukijan on vaikea pysyä mukana henkilöissä, kuka oli kuka ja mitä sukua kenellekin. Jotenkin aivan liian sekava, aivan liian paljon aikaa vievä teos. Silkin ohutta punaista lankaa saa etsiä.
Vaikka Silja lentää, ei teksti lennä.
Aikamatka olikin melkoinen. Ensimmäinen osa, jossa Ronin tyttären Siljan yliluonnolliset kyvyt ovat keskiössä on mielestäni kirjan parasta antia. Alamäki alkaa saman tien, kun siirrytään ajassa taaksepäin.
Lukijan on vaikea pysyä mukana henkilöissä, kuka oli kuka ja mitä sukua kenellekin. Jotenkin aivan liian sekava, aivan liian paljon aikaa vievä teos. Silkin ohutta punaista lankaa saa etsiä.
Vaikka Silja lentää, ei teksti lennä.
maanantai 14. syyskuuta 2015
Tulivuori - Reijo Mäki - 2015
Töiden aloittaminen tietää yleensä sitä, että lukeminen jää vähemmälle tai ainakin luettavien teosten pitää olla helppoja.. Yritin ainakin Johannes Lahtisen Galileoa, mutta Galilein vatsanväänteet eivät jaksaneet kiinnostaa kovin pitkälle. Jostain kumman syystä kirjaston uutuushyllyssä oli lainattavissa uusin Vares ja tartuin siihen, kun ei ollut kukaan muu kerinnyt.
Aikalailla samoilla linjoilla kuin aikaisemminkin Mäki oli tämänkin Vareksen kanssa. Sopivassa suhteessa viinaa, naisia ja raakoja rikoksia. Juuri sopivaa luettavaa sellaiseen hetkeen, kun ei kaipaa koskettavaa, syvällistä ja kerronnaltaan moniulotteista sielunravintoa.
Vareksen selvitettävänä oli suomalaissyntyisen Ainon murha Teneriffalla. Ja Vareshan kyllä hoitaa hommansa kaikin puolin. Mielenkiintoista kyllä, miten naisrintamallakin Vareksen flaksi on kerrassaan keskivertosuomalaismiestä varmasti ainakin kymmenkertaisesti parempi.
Teneriffalla käyneenä kuvaukset Teidelle menevästä vuoristotiestä pienine kylineen ja sumuineen toivat mukavasti ja aidosti mieleen nuo saaren ainutlaatuiset luonnonolosuhteet. Petipuuhien välissä Vares ehti onneksi tutustua saaren ainutlaatuiseen luontoon!
Aikalailla samoilla linjoilla kuin aikaisemminkin Mäki oli tämänkin Vareksen kanssa. Sopivassa suhteessa viinaa, naisia ja raakoja rikoksia. Juuri sopivaa luettavaa sellaiseen hetkeen, kun ei kaipaa koskettavaa, syvällistä ja kerronnaltaan moniulotteista sielunravintoa.
Vareksen selvitettävänä oli suomalaissyntyisen Ainon murha Teneriffalla. Ja Vareshan kyllä hoitaa hommansa kaikin puolin. Mielenkiintoista kyllä, miten naisrintamallakin Vareksen flaksi on kerrassaan keskivertosuomalaismiestä varmasti ainakin kymmenkertaisesti parempi.
Teneriffalla käyneenä kuvaukset Teidelle menevästä vuoristotiestä pienine kylineen ja sumuineen toivat mukavasti ja aidosti mieleen nuo saaren ainutlaatuiset luonnonolosuhteet. Petipuuhien välissä Vares ehti onneksi tutustua saaren ainutlaatuiseen luontoon!
lauantai 25. heinäkuuta 2015
Saari - Victoria Hislop - 2013
Kesää edelleenkin odotellessa luin Kreikkaan sijoittuvan teoksen Saari. Saaresta on tehty myös tv-sarja, jonka ensimmäisen jakson katsoin, mutta sitten siirryin kirjan pariin. Loppuja jaksoja ei tullut katsottua. Saari on sukutarina, jossa salaisuudet, sairaudet ja sota ohjaavat elämää.
Parikymppinen englantilainen Alexis lähtee yhdessä poikaystävänsä kanssa äitinsä kotisaarelle Kreikkaan. Äiti ei ole kertonut kreikkalaisista juuristaan, mutta antaa tyttärelleen vanhan ystävänsä nimen ja tämän ystävän kertomus on pääosassa tarinassa.
Tarina etenee verkkaisesti, tunnelmia luoden. Kreikassa koskaan käyneenä voi aistia ja tuntea pienen kalastajakylän elämää. Teksti on miellyttävää lukea ja juonen seuraaminen on mielenkiintoista. Aivan erinomaista kesälomalukemista.
Alexiksen ja poikaystävän tiet eroavat lopussa. Heidän lyhyt tarina tuntui melko irralliselta muuten hyvin kasassa pysyvässä kerroksellisessa teoksessa.
Tätä voi suositella lämpimästi, nautinto lukea.
Ei tarvittu enää villasukkia. Luettu riippumatossa.
Parikymppinen englantilainen Alexis lähtee yhdessä poikaystävänsä kanssa äitinsä kotisaarelle Kreikkaan. Äiti ei ole kertonut kreikkalaisista juuristaan, mutta antaa tyttärelleen vanhan ystävänsä nimen ja tämän ystävän kertomus on pääosassa tarinassa.
Tarina etenee verkkaisesti, tunnelmia luoden. Kreikassa koskaan käyneenä voi aistia ja tuntea pienen kalastajakylän elämää. Teksti on miellyttävää lukea ja juonen seuraaminen on mielenkiintoista. Aivan erinomaista kesälomalukemista.
Alexiksen ja poikaystävän tiet eroavat lopussa. Heidän lyhyt tarina tuntui melko irralliselta muuten hyvin kasassa pysyvässä kerroksellisessa teoksessa.
Tätä voi suositella lämpimästi, nautinto lukea.
Ei tarvittu enää villasukkia. Luettu riippumatossa.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
Yö ei saa tulla - Tiina Raevaara - 2015
No jaa, no joo. Liekö kaikki parhaat uutuudet kirjastosta jo viety kesälukemistoihin, vai miksi uutuushyllystä ei ole tarttunut oikein mitään. Aloittelin Leena Krohnin uusinta, mutta koska nykyään osaan myös jättää kirjan kesken, jätin kesken.
Raevaaran nimi tuntui tutulta ja googlailinkin, että olinkohan mahdollisesti jotain häneltä lukenutkin ja hämärä muistikuva Laukaisu -kirjasta piirtyi mieleen. Se oli ehkä aavistuksen outo kirja, mutta tämän lukijan mielestä tämä uusin oli kyllä vielä oudompi.
Kirjassa liikutaan unen ja valveen rajapinnassa. Mikä on totta, mikä on todellista muistikuvaa? Kenen päässä viiraa eniten, vai onko se lukija, jonka pää ei vain kykene sulattamaan kaikkea lukemaansa.
Aalo on nuori tyttö, jonka veli Johannes ja ystävät Antti ja Karoliina elävät nuoruuttaan pienehkössä kaupungissa. Aalo tutustuu Otto Sandvall-nimiseen mieheen, erkanee Johanneksesta ja ystävistään. Aalo kuolee, mutta kuka tai mikä kuoleman aiheuttaa. Vuosia kuoleman jälkeen asia nousee pinnalle totuuden selvittäminen on niin sekavaa ja kaaosmaista, että lukijalla on haasteita pysyä kärryillä. Liikutaan kaukana arkitodellisuudesta, tuntuu, että kirjassa liikutaan kaukana mistä tahansa todellisuudesta.
Tämä nyt meni kesälukemisena ihan ok, mutta en lähde suosittelemaan sen kummemmin. Edelleen villasukissa.
Raevaaran nimi tuntui tutulta ja googlailinkin, että olinkohan mahdollisesti jotain häneltä lukenutkin ja hämärä muistikuva Laukaisu -kirjasta piirtyi mieleen. Se oli ehkä aavistuksen outo kirja, mutta tämän lukijan mielestä tämä uusin oli kyllä vielä oudompi.
Kirjassa liikutaan unen ja valveen rajapinnassa. Mikä on totta, mikä on todellista muistikuvaa? Kenen päässä viiraa eniten, vai onko se lukija, jonka pää ei vain kykene sulattamaan kaikkea lukemaansa.
Aalo on nuori tyttö, jonka veli Johannes ja ystävät Antti ja Karoliina elävät nuoruuttaan pienehkössä kaupungissa. Aalo tutustuu Otto Sandvall-nimiseen mieheen, erkanee Johanneksesta ja ystävistään. Aalo kuolee, mutta kuka tai mikä kuoleman aiheuttaa. Vuosia kuoleman jälkeen asia nousee pinnalle totuuden selvittäminen on niin sekavaa ja kaaosmaista, että lukijalla on haasteita pysyä kärryillä. Liikutaan kaukana arkitodellisuudesta, tuntuu, että kirjassa liikutaan kaukana mistä tahansa todellisuudesta.
Tämä nyt meni kesälukemisena ihan ok, mutta en lähde suosittelemaan sen kummemmin. Edelleen villasukissa.
tiistai 23. kesäkuuta 2015
Lumilapsi - Eowyn Ivey - Bookwell oy 2013
Tarina sijoittuu Alaskan ankariin olosuhteisiin 1920-luvulla. Lapseton pariskunta, Jack ja Mabel, raatavat uudistilallaan surren menettämäänsä lastaan. Heidän elämäänsä ilmestyy luonnonlapsi, Faina. Faina on tarunomainen keijukaismainen tyttö, joka tulee ja menee ja johon pariskunta kiintyy voimakkaasti.
Faina on samaan aikaan tarua ja totta, joutsenen sulkia ja lumipyryä. Niin on myös tarina samaan aikaan tarua ja totta, ankaraa talvesta selviytymistä ja yliluonnollista rakkautta.
Teksti soljuu mukavasti tunturipurojen tahtiin, kerronta on pääosin melko verkkaista eikä tapahtumia ole sen enempää kuin varmasti voi arktisessa Alaskassa talvella ollakaan. Kuitenkin luonnonkuvaus vie tarinaa mielenkiintoisesti eteenpäin.
Kirjailija saa lukijan kiintymään Fainaan ja sydämen sykähtelemään kiihtyvään tahtiin keväisten kohtausten tullessa. Sulattavatko auringonsäteet lumilapsen. Tarinassa oli todella taikaa ja arvoituksellisuutta.
Kirjaa luettu sekä villasukissa että riippumatossa.
Faina on samaan aikaan tarua ja totta, joutsenen sulkia ja lumipyryä. Niin on myös tarina samaan aikaan tarua ja totta, ankaraa talvesta selviytymistä ja yliluonnollista rakkautta.
Teksti soljuu mukavasti tunturipurojen tahtiin, kerronta on pääosin melko verkkaista eikä tapahtumia ole sen enempää kuin varmasti voi arktisessa Alaskassa talvella ollakaan. Kuitenkin luonnonkuvaus vie tarinaa mielenkiintoisesti eteenpäin.
Kirjailija saa lukijan kiintymään Fainaan ja sydämen sykähtelemään kiihtyvään tahtiin keväisten kohtausten tullessa. Sulattavatko auringonsäteet lumilapsen. Tarinassa oli todella taikaa ja arvoituksellisuutta.
Kirjaa luettu sekä villasukissa että riippumatossa.
keskiviikko 10. kesäkuuta 2015
Uskottuni - Héléne Grémillion - Otava 2012
Kiitos taitavan kirjastonhoitajan, hoksasin ottaa luettavakseni tämän ihastuttavan, tunnelmallisen teoksen. Tässä eräänä päivänä vaeltelin kirjaston hyllyjen välissä etsimässä sopivaa lomalukemista, eikä mikään tuntunut oikein innostavan. G:n kohdalla huomasin hyllyllä esille käännetyn "Uskottuni" ja takakansi vakuutti ottamaan kirjan mukaan.
En ole ihan varma, mitä kirjalta odotin, mutta jo ensimmäiset sivut yllättivät. Kirja on taitavasti kirjoitettu, se antaa palan kerrallaan, jättää lukijan kärsimättömästi odottamaan tulevaa. Kirjan päähenkilö Camilla saa kirjeitä Louis-nimiseltä henkilöltä. Kirjeistä paljastuu salaisuus, joka koskettaa Camillaa enemmän kuin hän olisi koskaan voinut kuvitellakaan.
Kirjeissä piirretään taustakuvaa ranskalaisesta elämästä 30-luvulla niin eläväksi, että lukijan on helppo seurata sivusta Annien, Rouva M:n, Louisin ja Paulin toisiinsa kietoutuvia elämänpolkuja. Polut risteävät, mutta kulkijat eivät aina kohtaa, vaikka lukija niin haluaisi tapahtuvankin. Camilla lukee kirjeet 70-luvulla, eli kirjeiden tapahtumat sijoittuvat hänen syntymän aikoihin ja varhaislapsuuteen.
Kirja on omalla tavallaan kauniin karu. Tapahtumien kulku ei ole kohtalon johdattamaa, vaan itsekkäiden valintojen seurausta. Mitä kaikkea omien päämäärien saavuttamiseksi ihminen onkaan valmis tekemään, itse kukin.
Sääolosuhteiden sanelemana luettu kesälomalla takkatulen ääressä, villasukat jalassa. Nautittu.
En ole ihan varma, mitä kirjalta odotin, mutta jo ensimmäiset sivut yllättivät. Kirja on taitavasti kirjoitettu, se antaa palan kerrallaan, jättää lukijan kärsimättömästi odottamaan tulevaa. Kirjan päähenkilö Camilla saa kirjeitä Louis-nimiseltä henkilöltä. Kirjeistä paljastuu salaisuus, joka koskettaa Camillaa enemmän kuin hän olisi koskaan voinut kuvitellakaan.
Kirjeissä piirretään taustakuvaa ranskalaisesta elämästä 30-luvulla niin eläväksi, että lukijan on helppo seurata sivusta Annien, Rouva M:n, Louisin ja Paulin toisiinsa kietoutuvia elämänpolkuja. Polut risteävät, mutta kulkijat eivät aina kohtaa, vaikka lukija niin haluaisi tapahtuvankin. Camilla lukee kirjeet 70-luvulla, eli kirjeiden tapahtumat sijoittuvat hänen syntymän aikoihin ja varhaislapsuuteen.
Kirja on omalla tavallaan kauniin karu. Tapahtumien kulku ei ole kohtalon johdattamaa, vaan itsekkäiden valintojen seurausta. Mitä kaikkea omien päämäärien saavuttamiseksi ihminen onkaan valmis tekemään, itse kukin.
Sääolosuhteiden sanelemana luettu kesälomalla takkatulen ääressä, villasukat jalassa. Nautittu.
lauantai 6. kesäkuuta 2015
J.K. Johansson - Laura - Tammi 2013
J.K. Johansson on nimimerkki, jonka takana on joukko tarinankertojia. Kertojat ovat luoneet Palokaski -sarjaan ainakin kolme teosta, joista ensimmäinen on juuri lukemani Laura.
Kirja on näppärää lomalukemista, mutta ei todellakaan dekkareiden parhaimmistoa.
Tapahtumat sijoittuvat Palokesken kuntaan, jossa yläkouluikäinen Laura-tyttö katoaa kesäloman päätteeksi. Kirjan päätähti on koulun erityisopettajaksi palkattu entinen someriippuvainen nettipoliisi Miia. Miian veli Nikke on saman koulun koulupsykologi. Katoamiseen kietoutuu monenlaisia juonen käänteitä ja henkilöitä, jotkut varsin epäloogisia ja epäuskottavia.
Pienehkön paikkakunnan erityisopettajan vilkas seuraelämä tuo eloa tekstiin ja viimeisimpien hoitojen kanssa tilanteet jäävät sopivasti auki seuraavaa Palokaski -sarjan kirjaa varten. Koulun rehtorin ote on myös mielenkiintoinen, hän ei haluaisi erkan tutkivan liikaa tytön katoamista..
Tekstissä sekoittuu huumeet, huumekauppa, munasolukauppa, videoidut raiskaukset ja epäilyttävät kasvatusmetodit. Ihan täysin ei langat tunnu olevan kirjoittajapoppoon käsissä, mutta todennäköisesti lukaisen myös loput Palokasket, kyllä minua kuitenkin jäi kiinnostamaan, miten kirjoittajat saavat langat kiedottua kasaan ja mitkä langat jäävät roikkumaan ilmaan.
Tämä meni jo ilman villasukkia, muttei vieläkään riippumatossa.
Kirja on näppärää lomalukemista, mutta ei todellakaan dekkareiden parhaimmistoa.
Tapahtumat sijoittuvat Palokesken kuntaan, jossa yläkouluikäinen Laura-tyttö katoaa kesäloman päätteeksi. Kirjan päätähti on koulun erityisopettajaksi palkattu entinen someriippuvainen nettipoliisi Miia. Miian veli Nikke on saman koulun koulupsykologi. Katoamiseen kietoutuu monenlaisia juonen käänteitä ja henkilöitä, jotkut varsin epäloogisia ja epäuskottavia.
Pienehkön paikkakunnan erityisopettajan vilkas seuraelämä tuo eloa tekstiin ja viimeisimpien hoitojen kanssa tilanteet jäävät sopivasti auki seuraavaa Palokaski -sarjan kirjaa varten. Koulun rehtorin ote on myös mielenkiintoinen, hän ei haluaisi erkan tutkivan liikaa tytön katoamista..
Tekstissä sekoittuu huumeet, huumekauppa, munasolukauppa, videoidut raiskaukset ja epäilyttävät kasvatusmetodit. Ihan täysin ei langat tunnu olevan kirjoittajapoppoon käsissä, mutta todennäköisesti lukaisen myös loput Palokasket, kyllä minua kuitenkin jäi kiinnostamaan, miten kirjoittajat saavat langat kiedottua kasaan ja mitkä langat jäävät roikkumaan ilmaan.
Tämä meni jo ilman villasukkia, muttei vieläkään riippumatossa.
maanantai 1. kesäkuuta 2015
Auringon asema - Ranya ElRamly - Otava 2002
Paikallisten kirjailijoiden teema loppui lyhyeen. Röyhkän jälkeen aloitin suurin odotuksin julkisuudessakin viime aikoina kovasti kehutun Miki Liukkosen Lapset auringon alla. Odotuksiini ei vastattu. Kirja jäi kesken. Suuhun jäi tekotaiteellisen jätteen maku. Lamaantuneena äärimmäisen surkeista kirjavalinnoista kevät meni lukematta läpi.
Tänään alkoi loma ja suuntasin tietenkin kirjastoon! Uutuushyllystä en tällä kertaa löytänyt mitään. Aikani hyllyjen välissä kierreltyäni silmiin pisti lämpimiin sävyihin puettu kirja, joka suorastaan sykki siihen malliin, että otin mukaan ja puristin kainalossa kuin suurempaakin aarretta.
Todellinen aarre tämä teos onkin. Ihan huikea. Luin, nautin ja luin kirjan siltä seisomalta. Upeita tunnekuvauksia. Rakastan kirjoja, joiden teksti lähtee kulkemaan jokaista hermorataa pitkin. Tästä tekstistä täyttyy jokaista solua myöten. Tekstissä käytetään loistokkaasti toistoa, runollinen kerronta on juuri täyteläistä, ei ollenkaan siirappista tai teennäistä, vaan täydellistä.
Kirjan aihe on kahden eri kulttuurista tulevan ihmisen rakkaustarina, tarina rakkaudesta ja sen loppumisesta. Kirja on tarina tyttären tasapainoilusta kahden kulttuurin välillä, kahden erilaisen vanhemman välissä.
Tämä kirja oli juuri sitä, mitä tähän tarvitsin! Auringon asema ei vielä ole sellainen, että riippumatossa lueskelisin, joten luettu villasukat jalassa.
Tänään alkoi loma ja suuntasin tietenkin kirjastoon! Uutuushyllystä en tällä kertaa löytänyt mitään. Aikani hyllyjen välissä kierreltyäni silmiin pisti lämpimiin sävyihin puettu kirja, joka suorastaan sykki siihen malliin, että otin mukaan ja puristin kainalossa kuin suurempaakin aarretta.
Todellinen aarre tämä teos onkin. Ihan huikea. Luin, nautin ja luin kirjan siltä seisomalta. Upeita tunnekuvauksia. Rakastan kirjoja, joiden teksti lähtee kulkemaan jokaista hermorataa pitkin. Tästä tekstistä täyttyy jokaista solua myöten. Tekstissä käytetään loistokkaasti toistoa, runollinen kerronta on juuri täyteläistä, ei ollenkaan siirappista tai teennäistä, vaan täydellistä.
Kirjan aihe on kahden eri kulttuurista tulevan ihmisen rakkaustarina, tarina rakkaudesta ja sen loppumisesta. Kirja on tarina tyttären tasapainoilusta kahden kulttuurin välillä, kahden erilaisen vanhemman välissä.
Tämä kirja oli juuri sitä, mitä tähän tarvitsin! Auringon asema ei vielä ole sellainen, että riippumatossa lueskelisin, joten luettu villasukat jalassa.
torstai 26. maaliskuuta 2015
Poika Mancini - Kauko Röyhkä - Like kustannus - 2013
Voihan pojat. Kävin kirjastossa ja hoksasin, että nyt luetaan teemalla oman asuinalueen kirjailijat, kun hyllystä pisti silmään Kauko Röyhkän Poika Mancini. Oululaisrokkari ja -kirjailija Röyhkä ei millään muotoa ole ollut kummallakaan sarallaan minua kiinnostamut taiteilija, mutta avoimin mielen lähdin taas tulta päin.
Mancini on muukalainen joka pölähtää Oulun rokkaripiireihin ja pääseekin esiintymään ainakin Rattorilupilla. Sinkkukin tulee ulos ja keikkaa pukkaa Helsinkiä myöten. Mancinilla on tyttöjä niin kuin kunnon rokkistaralla tuleekin olla. Mutta elämä ei ole sen helpompaa kuin muillakaan kollegoillaan, aina ei Mancini jaksa mennä keikalle tai levyn vääntö ei muuten jaksa kiinnostaa.
Miten tämän lukijan äiti-ihmisen mieltä harmittaakaan, kun Mancini, lahjakas nuorimies, ei jaksa pysyä siivillään, vaan löytää itsensä rähmällään unelmat haihtuneena.
Välillä tarina oli kuin ysiluokkalaisen kynästä. Tönkköä ja kökköä tekstiä. Ei etene lukijan päässä ei sitten millään tämä teksti. Loppupuolella oli pari valonpilkahdusta, mutta kyllä tämäkin (miksi nykyään niin moni....) kirja meni pelkällä sisulla loppuun.
Ei sisällä nautintoa.
Mancini on muukalainen joka pölähtää Oulun rokkaripiireihin ja pääseekin esiintymään ainakin Rattorilupilla. Sinkkukin tulee ulos ja keikkaa pukkaa Helsinkiä myöten. Mancinilla on tyttöjä niin kuin kunnon rokkistaralla tuleekin olla. Mutta elämä ei ole sen helpompaa kuin muillakaan kollegoillaan, aina ei Mancini jaksa mennä keikalle tai levyn vääntö ei muuten jaksa kiinnostaa.
Miten tämän lukijan äiti-ihmisen mieltä harmittaakaan, kun Mancini, lahjakas nuorimies, ei jaksa pysyä siivillään, vaan löytää itsensä rähmällään unelmat haihtuneena.
Välillä tarina oli kuin ysiluokkalaisen kynästä. Tönkköä ja kökköä tekstiä. Ei etene lukijan päässä ei sitten millään tämä teksti. Loppupuolella oli pari valonpilkahdusta, mutta kyllä tämäkin (miksi nykyään niin moni....) kirja meni pelkällä sisulla loppuun.
Ei sisällä nautintoa.
keskiviikko 4. helmikuuta 2015
Graniittimies - Sirpa Kähkönen - Otava 2014
Graniittimies oli ehdokkaana viime vuoden Finlandia palkinnon saajaksi. Muut ehdokkaat olenkin jo lukenut ja innolla syöksyin viimeisen kimppuun heti, kun sen kirjastosta sain. Graniittimies sijoittui Venäjälle 1900-luvun alkupuolelle, aikaan jolloin keisarit oli jo haudattu ja leninismi voimissaan. Luin reilu vuosi sitten pari Venäjälle sijoittuvaa romaania ja innostuin kovasti miljööstä ja odotin jotain yhtä vakuuttavaa tälläkin kertaa. Petyin.
Kirjan tarina kulki Klaran ja Iljan mukana Neuvostoliitossa kurjuuden keskellä. Nämä nuoret suomalaiset lähtivät aatteen ajamana Suomesta ja jättivät entisen kotimaansa taakseen elääkseen todeksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon.
Kirjaimet, tavut, sanat, lauseet kuljettavat lukijaa kuin junassa, vakaasti ja vahvasti ja kirjan alku tuntuu vievän lukijan mennessään. Tuli tuntu, että tässä on sitä jotain. Sivu toisensa jälkeen kura ja kurjuus tulivat vastaan kuitenkin valitettavan samanpaksuisena ja lukeminen alkoi tuntua vaivalloiselta ja turhauttavalta. Vakaa liike, harkitut lauseet eivät jaksaneet enää kiinnostaa, sillä teksti ei yllättänyt, Klara ja Ilja eivät yllättäneet.
Graniittimies, niin kehuttu ja ylistetty teos kuin onkin, ei kerrassaan alun jälkeen saanut enää tätä lukijaa syttymään. Tuskallinen taival.
Kirjan tarina kulki Klaran ja Iljan mukana Neuvostoliitossa kurjuuden keskellä. Nämä nuoret suomalaiset lähtivät aatteen ajamana Suomesta ja jättivät entisen kotimaansa taakseen elääkseen todeksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon.
Kirjaimet, tavut, sanat, lauseet kuljettavat lukijaa kuin junassa, vakaasti ja vahvasti ja kirjan alku tuntuu vievän lukijan mennessään. Tuli tuntu, että tässä on sitä jotain. Sivu toisensa jälkeen kura ja kurjuus tulivat vastaan kuitenkin valitettavan samanpaksuisena ja lukeminen alkoi tuntua vaivalloiselta ja turhauttavalta. Vakaa liike, harkitut lauseet eivät jaksaneet enää kiinnostaa, sillä teksti ei yllättänyt, Klara ja Ilja eivät yllättäneet.
Graniittimies, niin kehuttu ja ylistetty teos kuin onkin, ei kerrassaan alun jälkeen saanut enää tätä lukijaa syttymään. Tuskallinen taival.
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Kaikki oikein - Anna-Leena Härkönen - Otava 2014
Kaikki oikein putkahti postilaatikosta loppuvuodesta, kun jälleen kerran olin unohtanut perua kirjakerhon kuukauden kirjan. Kaikkein viisainta olisi, että minun jäsenyydet kirjakerhoissa (onneksi jäsenyyksiä on vain yksi tällä hetkellä) laitettaisiin ikuiseen pannaan. Lähinnä kirjahyllyyn kertyy juuri näitä unohdettuja peruutuksia ja palauttamattomia palautuksia. Kovin pahoillani en tämän kertaisesta palauttamattomuudesta ollut, sillä Härkönen ei kyllä koskaan petä. Vankkumatonta ja kohtuullisen leppoisaa lukemista.
Tälläkin kertaa Härkösen ironinen huumori saa lukijan hörisemään peiton mutkassa samalla, kun teksti vie lähelle tapahtumia ja tekee Eevistä ja Karista tuttavia lukijalle. Seitsemän oikein lotossa muuttaa pariskunnan elämää monella tavalla, vuokrakämppä vaihtuu luksuskodiksi, työpaikat jäävät, Rosso vaihtuu hienostoravintolaksi, bussi taksiksi, kyykkyviinit samppanjaksi.
Makean elämän vastapainona mukana kulkee alkoholiongelmat, perheenperustamisen erimielisyydet, ystävyyden pyyteettömyys. Lottovoitto ei pariskunnan perusluonteita tai luonteenheikkouksia pysty muuttamaan, vaan riidat syntyvät samoista asioista kuin ennen voittoakin. Tämänkin Härkönen kertoo lukijalle härkösmäiseen tapaan ja mielenkiinto kirjassa säilyy. Itsenäinen ja pippurinenkin Eevi jaksaa lottovoitosta huolimatta tai ehkä juuri sen takia katsella syvemmälle viinanhuuruiseen elämään aika-ajoin uppoavaa Karia, vaikka lukija olisi lempannut tyypin jo pihalle.
Kirjan loppu on jätetty avoimeksi, vieläkö ovi aukeaa vai paineleeko tyyppi summeria ihan turhaan. Lukija toivoisi, että turhaan, mutta Eevin tuntien, taitaa se ovi aueta.
Luettu villasukat jalassa.
Ps. Kyllä pitäisi Veikkauksen maksaa Härköselle kunnon markkinointituki, sillä niinhän siinä kävi, että kauppareissulla tuli lotottua, ihan vain rivin verran, mutta se on lukijalle rivi enemmän kuin viiteen vuoteen yhteensä..
Tälläkin kertaa Härkösen ironinen huumori saa lukijan hörisemään peiton mutkassa samalla, kun teksti vie lähelle tapahtumia ja tekee Eevistä ja Karista tuttavia lukijalle. Seitsemän oikein lotossa muuttaa pariskunnan elämää monella tavalla, vuokrakämppä vaihtuu luksuskodiksi, työpaikat jäävät, Rosso vaihtuu hienostoravintolaksi, bussi taksiksi, kyykkyviinit samppanjaksi.
Makean elämän vastapainona mukana kulkee alkoholiongelmat, perheenperustamisen erimielisyydet, ystävyyden pyyteettömyys. Lottovoitto ei pariskunnan perusluonteita tai luonteenheikkouksia pysty muuttamaan, vaan riidat syntyvät samoista asioista kuin ennen voittoakin. Tämänkin Härkönen kertoo lukijalle härkösmäiseen tapaan ja mielenkiinto kirjassa säilyy. Itsenäinen ja pippurinenkin Eevi jaksaa lottovoitosta huolimatta tai ehkä juuri sen takia katsella syvemmälle viinanhuuruiseen elämään aika-ajoin uppoavaa Karia, vaikka lukija olisi lempannut tyypin jo pihalle.
Kirjan loppu on jätetty avoimeksi, vieläkö ovi aukeaa vai paineleeko tyyppi summeria ihan turhaan. Lukija toivoisi, että turhaan, mutta Eevin tuntien, taitaa se ovi aueta.
Luettu villasukat jalassa.
Ps. Kyllä pitäisi Veikkauksen maksaa Härköselle kunnon markkinointituki, sillä niinhän siinä kävi, että kauppareissulla tuli lotottua, ihan vain rivin verran, mutta se on lukijalle rivi enemmän kuin viiteen vuoteen yhteensä..
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Kolibri - Kati Hiekkapelto - Otava 2013
Kiitos kirjan lainasta työkaverille. En olekaan pitkiin aikoihin lukenut dekkareita, vaikka entisenä dekkariahmattina on vuosien varrella tullut luettua sitäkin genreä laidasta laitaan.
Kirjailija Hiekkapelto on kotoisin Oulusta ja asuu edelleen Oulunseudulla. Kolibri on tekijänsä esikoisteos. Itsekin Pohjois-Pohjanmaalla asuvana ja varttuneena odotin kulkevani tekstin siivittämänä tutuissa maisemissa, mutta muutamista tutuista paikannimistä huolimatta tapahtumat sijoittuivat kuvitteellisille kaduille.
Kirjan päähenkilö Fekete Anna on Serbiasta lapsena Suomeen perheen mukana muuttanut nuori poliisi. Annan rikostutkijan työuran alkuun pamahtaa heti kaksi isoa juttua, joiden setviminen yhdessä ulkomaalaisiin ennakkoluuloisesti suhtautuvan alkoholiongelmaisen vanhemman konstaapelin kanssa ei suju ongelmitta. Annan ihmissuhteita, lyhyitä ja pitempiä, uusia ja vanhoja, tuodaan esiin tekstissä tasaisesti samalla kun tutkimukset soljuvat eteenpäin verkkaisella tahdilla.
Kolme murhaa ja yksi kunniaväkivallan pelossa elävä kurdityttö pitävät Annan kiireisenä elokuusta marraskuulle. Kurditytön kirje Annalle valaisee jälkimmäisen sivujuonteen käänteitä. Kirje on palasteltu mielenkiintoisesti murhatutkimusten ja muun tarinan kerronnan väliin ja kirje selvittääkin lopussa tytön kohtalon.
Itse murhat ovat todella raakoja ja häiriintyneen ihmisen tekemiä. Lukijalle tulee aavistus tekijästä jo siinä vaiheessa, kun hänet ensimmäisen kerran esitellään tekstissä. Tekijän motiivista ei kuitenkaan annettu vihjeitä matkan varrella. Uhrien ja murhaajan yhteys on hiuksenhieno ja tästä lukijasta liian hakemalla haettu. Vahva epäilyksen alainen, viimeisen uhrin vaimo, olisi ollut oma valintani pääpiruksi ja olisin toivonut toisen uhrin tarinan kietoutuvan jollakin mielenkiintoisella käänteellä kahteen muuhun. Lukijalle jäi hieman petetty olo, kun tarinan lonkerot eivät kohdanneet lopussa ja loppu oli hajanainen. Tuntui, että rikosten ratkaisu oli mahdollisimman nopeasti ohi kerrottu ja todellakin liian ohuesti kiinni itse tarinassa.
Kevyttä pakkaspäivälukemista villasukissa.
Kirjailija Hiekkapelto on kotoisin Oulusta ja asuu edelleen Oulunseudulla. Kolibri on tekijänsä esikoisteos. Itsekin Pohjois-Pohjanmaalla asuvana ja varttuneena odotin kulkevani tekstin siivittämänä tutuissa maisemissa, mutta muutamista tutuista paikannimistä huolimatta tapahtumat sijoittuivat kuvitteellisille kaduille.
Kirjan päähenkilö Fekete Anna on Serbiasta lapsena Suomeen perheen mukana muuttanut nuori poliisi. Annan rikostutkijan työuran alkuun pamahtaa heti kaksi isoa juttua, joiden setviminen yhdessä ulkomaalaisiin ennakkoluuloisesti suhtautuvan alkoholiongelmaisen vanhemman konstaapelin kanssa ei suju ongelmitta. Annan ihmissuhteita, lyhyitä ja pitempiä, uusia ja vanhoja, tuodaan esiin tekstissä tasaisesti samalla kun tutkimukset soljuvat eteenpäin verkkaisella tahdilla.
Kolme murhaa ja yksi kunniaväkivallan pelossa elävä kurdityttö pitävät Annan kiireisenä elokuusta marraskuulle. Kurditytön kirje Annalle valaisee jälkimmäisen sivujuonteen käänteitä. Kirje on palasteltu mielenkiintoisesti murhatutkimusten ja muun tarinan kerronnan väliin ja kirje selvittääkin lopussa tytön kohtalon.
Itse murhat ovat todella raakoja ja häiriintyneen ihmisen tekemiä. Lukijalle tulee aavistus tekijästä jo siinä vaiheessa, kun hänet ensimmäisen kerran esitellään tekstissä. Tekijän motiivista ei kuitenkaan annettu vihjeitä matkan varrella. Uhrien ja murhaajan yhteys on hiuksenhieno ja tästä lukijasta liian hakemalla haettu. Vahva epäilyksen alainen, viimeisen uhrin vaimo, olisi ollut oma valintani pääpiruksi ja olisin toivonut toisen uhrin tarinan kietoutuvan jollakin mielenkiintoisella käänteellä kahteen muuhun. Lukijalle jäi hieman petetty olo, kun tarinan lonkerot eivät kohdanneet lopussa ja loppu oli hajanainen. Tuntui, että rikosten ratkaisu oli mahdollisimman nopeasti ohi kerrottu ja todellakin liian ohuesti kiinni itse tarinassa.
Kevyttä pakkaspäivälukemista villasukissa.
tiistai 6. tammikuuta 2015
Viime vuoden top kymppi - top 10 2014
Viime vuonna tuli luettua kolmisen kymmentä kirjaa, puolet vähemmän kuin huippuvuosina, mutta toisaalta reilusti yli puolet enemmän kuin toissavuonna ja sitä edellisenä.
Top kymppiin pääsee siis joka kolmas lukukokemus. Listalle on pääsy myös muutamalla ihan loppuvuodesta 2013 lukemistani kirjoista, sillä sieltä löytyy myös kaikkien aikojen the kirja, listaykkönen.
1. Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme
Pelo kirjoittaa tekstiä, joka menee luihin ja ytimiin, jää kiertämään kehoon täyttäen ihan jokaisen solun ja sopukan. Tästä olisi jokapäiväiseksi leiväksi useammalle viikolle, ravitsevaa ja ravistelevaa!
2. Heidi Jaatinen - Kaksi viatonta päivää
Teos oli Finlandia-ehdokkaista oma suosikkini voittajaksi:
Olen vakuuttunut ja vaikuttunut. Kaksi viatonta päivää on tarina äidistä ja tyttärestä. Tarina elämässä kiinni pysymisestä ja otteen irtoamisesta. Tarina vastuusta ja vastuunkantamisesta. Tarina rakkaudesta ja vääristyneistä totuuksista. Tarina kantaa alusta loppuun, antaa lukijalle sopivasti tilaa. Aavistus toivoakin heitetään loppumetreillä ilmaan. Suosittelen! Tänään, lapsen oikeuksien päivänä, varsin ajankohtainen teos. Näinköhän jo luin voittajan... Ainut asia, mikä hiersi, oli nimi Sistinja... voiko Sistinja-niminen henkikö olla vakuuttava roolissaan No kyllä hän hoiti tehtävänsä nimestä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi..
3. Juha-Pekka Koskinen - Ystäväni Rasputin
Kirjan teema hieman arvelutti, en ole kovinkaan innostunut historiallisista teoksista. Rasputin ei kuitenkaan ole ihan perinteisimmästä päästä "suurmiehiä", joten alkupelko osoittautui turhaksi. Kirjan kertojana on nuori orpopoika Vasili, joka seuraa Grigori Rasputinia niin tsaariperheen luo, kuin viinanhuuruisiin pimeisiin salattuihin paikkoihin. Vasili ystävystyy suuriruhtinatar Anastasian kanssa, mutta pääsee suutelemaan rakastamaansa neitoa vasta tämän ollessa tapettuna verisenä yhdessä muiden tsaariperheen jäsenten kanssa. Rasputin on tuossa vaiheessa jo menettänyt henkensä, joten vain kirjan loppu on Vasilin omaan elämään keskittyvää. Viimeisessä luvussa Koskinen vetäisee esiin ennalta-arvaamattoman kortin. Kirjan tunnelmat ja tuoksut tunkevat lukijan aisteihin ja lukukokemus on ehdottomasti kaiken kattava.
4. Jussi Valtonen - He eivät tiedä mitä tekevät
Tiiliskiven kokoinen teos, jonka aihepiirit ovat aina tärkeitä ja ajankohtaisia. Teoksessa pohditaan ekologista kestävyyttä, eettisiä valintoja, yksityisyyden katoamista, parisuhteen kiemuroita, lasten kasvattamista. Valtonen on saanut kiedottua näinkin paljon sisältöä mielenkiintoiseen ja kasassa pysyvään pakettiin. Kokemusmaailmaa ehdottomasti ravisteleva teos.
5. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
Aivan ehdoton lukuelämys! Klassikko, jonka luulin olevan ihan jotain muuta, mitä se oli.
6. Ulla-Maja Lundberg - Jää
Aloin lukemaan toissavuoden Finlandiavoittajaa kohtuullisen suurin odotuksin. Lundberg kuvaa korutonta ja tavanomaista saaristolaiselämää nuoren pappisparin kautta hyvin tavanomaisesti ja jopa laahustavan koruttomasti. Papin käytännöllinen ja jämäkkä rouva antaa itsestään varsin kylmän, jopa jäisen vaikutelman. Kuitenkin kirjailija puhaltaa häneen lämmintä ja rakastavaa henkäystä rivien välistä.
Pitkästi yli puolenvälin kerronta on juuri niin tasaista, että täytyy ihan pinnistää pysyäkseen mukana, kunnes puolenvälin jälkeinen järisyttävä rytminmuutos pakottaa lukemaan kirjan kiihtyvällä vauhdilla loppuun.
Kirjailija onnistui ravistamaan aaltojen liplatukseen vajonneen lukijan hetkessä valppaaksi kuin sumutorvi olisi huutanut korvan juuressa. Lukijaa suosittelen varaamaan villatakkia ja villasukkia suojaamaan saariston jäisiltä tuulilta.
7. Marja Björk - Mustalaisäidin kehtolaulu
Erään romaniperheen elämään, erityisesti kolmen sukupolven naisten elämään tutustuttava kieleltään mukavan soljuva teos.
Maailma muuttuu, mutta romanien elämässä asiat tuntuvat tapahtuvan samalla tavalla vuosikymmenestä toiseen. Pelkkä halu ei riitä muuttamaan virran suuntaa ja vastavirtaan on raskas pyristellä. Virran mukaan on vuosien saatossa mennyt eräskin Teresa, Astri, Sidri, Marita, Tanja, Assi ja monet muut.
8. Tommi Kinnunen - Neljäntienristeys
Shokeeraava alku, hyvin soljuva ensimmäinen, toinen ja kolmas risteys, mutta neljäs risteys, Onnin tarina, sotki liikenteen ihan tyystin. Olisi riittänyt, että Onnin elämänvaiheista olisi kerrottu Marian, Lahjan ja Kaarinan osioissa. Minulle kirja oli kolmen naisen tarina, kolmen erilaisen, itsenäisen ja toimeliaan naisen tarina. Teksti oli sujuvaa, mutta toisaalta, jopa liian ennalta-arvattavaa. Silti ehdottomasti tämän vuoden parhaimmistoa!
9. Anna-Leena Härkönen - Takana puhumisen taito
Kiitos Härköselle, Anna-Leena ei petä teksteillään koskaan.
Ihan mahtavaa, itseironista, sivaltavaa ja hersyvää tekstiä. Takana puhumisen taito on kokoelma napakoita katsauksia elämään, jota katsellaan sopivasti itseriittoisen viisikymppisen silmin
10. Hannu Raittila - Terminaali
Terminaali poikkeaa muista ehdokkaista jo miljöönsä ja aikakautensa vuoksi. Koukuttavaa luettavaa ja mielenkiintoisia henkilöitä.
Top kymppiin pääsee siis joka kolmas lukukokemus. Listalle on pääsy myös muutamalla ihan loppuvuodesta 2013 lukemistani kirjoista, sillä sieltä löytyy myös kaikkien aikojen the kirja, listaykkönen.
1. Riikka Pelo - Jokapäiväinen elämämme
Pelo kirjoittaa tekstiä, joka menee luihin ja ytimiin, jää kiertämään kehoon täyttäen ihan jokaisen solun ja sopukan. Tästä olisi jokapäiväiseksi leiväksi useammalle viikolle, ravitsevaa ja ravistelevaa!
2. Heidi Jaatinen - Kaksi viatonta päivää
Teos oli Finlandia-ehdokkaista oma suosikkini voittajaksi:
Olen vakuuttunut ja vaikuttunut. Kaksi viatonta päivää on tarina äidistä ja tyttärestä. Tarina elämässä kiinni pysymisestä ja otteen irtoamisesta. Tarina vastuusta ja vastuunkantamisesta. Tarina rakkaudesta ja vääristyneistä totuuksista. Tarina kantaa alusta loppuun, antaa lukijalle sopivasti tilaa. Aavistus toivoakin heitetään loppumetreillä ilmaan. Suosittelen! Tänään, lapsen oikeuksien päivänä, varsin ajankohtainen teos. Näinköhän jo luin voittajan... Ainut asia, mikä hiersi, oli nimi Sistinja... voiko Sistinja-niminen henkikö olla vakuuttava roolissaan No kyllä hän hoiti tehtävänsä nimestä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi..
3. Juha-Pekka Koskinen - Ystäväni Rasputin
Kirjan teema hieman arvelutti, en ole kovinkaan innostunut historiallisista teoksista. Rasputin ei kuitenkaan ole ihan perinteisimmästä päästä "suurmiehiä", joten alkupelko osoittautui turhaksi. Kirjan kertojana on nuori orpopoika Vasili, joka seuraa Grigori Rasputinia niin tsaariperheen luo, kuin viinanhuuruisiin pimeisiin salattuihin paikkoihin. Vasili ystävystyy suuriruhtinatar Anastasian kanssa, mutta pääsee suutelemaan rakastamaansa neitoa vasta tämän ollessa tapettuna verisenä yhdessä muiden tsaariperheen jäsenten kanssa. Rasputin on tuossa vaiheessa jo menettänyt henkensä, joten vain kirjan loppu on Vasilin omaan elämään keskittyvää. Viimeisessä luvussa Koskinen vetäisee esiin ennalta-arvaamattoman kortin. Kirjan tunnelmat ja tuoksut tunkevat lukijan aisteihin ja lukukokemus on ehdottomasti kaiken kattava.
4. Jussi Valtonen - He eivät tiedä mitä tekevät
Tiiliskiven kokoinen teos, jonka aihepiirit ovat aina tärkeitä ja ajankohtaisia. Teoksessa pohditaan ekologista kestävyyttä, eettisiä valintoja, yksityisyyden katoamista, parisuhteen kiemuroita, lasten kasvattamista. Valtonen on saanut kiedottua näinkin paljon sisältöä mielenkiintoiseen ja kasassa pysyvään pakettiin. Kokemusmaailmaa ehdottomasti ravisteleva teos.
5. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
Aivan ehdoton lukuelämys! Klassikko, jonka luulin olevan ihan jotain muuta, mitä se oli.
6. Ulla-Maja Lundberg - Jää
Aloin lukemaan toissavuoden Finlandiavoittajaa kohtuullisen suurin odotuksin. Lundberg kuvaa korutonta ja tavanomaista saaristolaiselämää nuoren pappisparin kautta hyvin tavanomaisesti ja jopa laahustavan koruttomasti. Papin käytännöllinen ja jämäkkä rouva antaa itsestään varsin kylmän, jopa jäisen vaikutelman. Kuitenkin kirjailija puhaltaa häneen lämmintä ja rakastavaa henkäystä rivien välistä.
Pitkästi yli puolenvälin kerronta on juuri niin tasaista, että täytyy ihan pinnistää pysyäkseen mukana, kunnes puolenvälin jälkeinen järisyttävä rytminmuutos pakottaa lukemaan kirjan kiihtyvällä vauhdilla loppuun.
Kirjailija onnistui ravistamaan aaltojen liplatukseen vajonneen lukijan hetkessä valppaaksi kuin sumutorvi olisi huutanut korvan juuressa. Lukijaa suosittelen varaamaan villatakkia ja villasukkia suojaamaan saariston jäisiltä tuulilta.
7. Marja Björk - Mustalaisäidin kehtolaulu
Erään romaniperheen elämään, erityisesti kolmen sukupolven naisten elämään tutustuttava kieleltään mukavan soljuva teos.
Maailma muuttuu, mutta romanien elämässä asiat tuntuvat tapahtuvan samalla tavalla vuosikymmenestä toiseen. Pelkkä halu ei riitä muuttamaan virran suuntaa ja vastavirtaan on raskas pyristellä. Virran mukaan on vuosien saatossa mennyt eräskin Teresa, Astri, Sidri, Marita, Tanja, Assi ja monet muut.
8. Tommi Kinnunen - Neljäntienristeys
Shokeeraava alku, hyvin soljuva ensimmäinen, toinen ja kolmas risteys, mutta neljäs risteys, Onnin tarina, sotki liikenteen ihan tyystin. Olisi riittänyt, että Onnin elämänvaiheista olisi kerrottu Marian, Lahjan ja Kaarinan osioissa. Minulle kirja oli kolmen naisen tarina, kolmen erilaisen, itsenäisen ja toimeliaan naisen tarina. Teksti oli sujuvaa, mutta toisaalta, jopa liian ennalta-arvattavaa. Silti ehdottomasti tämän vuoden parhaimmistoa!
9. Anna-Leena Härkönen - Takana puhumisen taito
Kiitos Härköselle, Anna-Leena ei petä teksteillään koskaan.
Ihan mahtavaa, itseironista, sivaltavaa ja hersyvää tekstiä. Takana puhumisen taito on kokoelma napakoita katsauksia elämään, jota katsellaan sopivasti itseriittoisen viisikymppisen silmin
10. Hannu Raittila - Terminaali
Terminaali poikkeaa muista ehdokkaista jo miljöönsä ja aikakautensa vuoksi. Koukuttavaa luettavaa ja mielenkiintoisia henkilöitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)