Graniittimies oli ehdokkaana viime vuoden Finlandia palkinnon saajaksi. Muut ehdokkaat olenkin jo lukenut ja innolla syöksyin viimeisen kimppuun heti, kun sen kirjastosta sain. Graniittimies sijoittui Venäjälle 1900-luvun alkupuolelle, aikaan jolloin keisarit oli jo haudattu ja leninismi voimissaan. Luin reilu vuosi sitten pari Venäjälle sijoittuvaa romaania ja innostuin kovasti miljööstä ja odotin jotain yhtä vakuuttavaa tälläkin kertaa. Petyin.
Kirjan tarina kulki Klaran ja Iljan mukana Neuvostoliitossa kurjuuden keskellä. Nämä nuoret suomalaiset lähtivät aatteen ajamana Suomesta ja jättivät entisen kotimaansa taakseen elääkseen todeksi vapauden, veljeyden ja tasa-arvon.
Kirjaimet, tavut, sanat, lauseet kuljettavat lukijaa kuin junassa, vakaasti ja vahvasti ja kirjan alku tuntuu vievän lukijan mennessään. Tuli tuntu, että tässä on sitä jotain. Sivu toisensa jälkeen kura ja kurjuus tulivat vastaan kuitenkin valitettavan samanpaksuisena ja lukeminen alkoi tuntua vaivalloiselta ja turhauttavalta. Vakaa liike, harkitut lauseet eivät jaksaneet enää kiinnostaa, sillä teksti ei yllättänyt, Klara ja Ilja eivät yllättäneet.
Graniittimies, niin kehuttu ja ylistetty teos kuin onkin, ei kerrassaan alun jälkeen saanut enää tätä lukijaa syttymään. Tuskallinen taival.
