Voihan pojat. Kävin kirjastossa ja hoksasin, että nyt luetaan teemalla oman asuinalueen kirjailijat, kun hyllystä pisti silmään Kauko Röyhkän Poika Mancini. Oululaisrokkari ja -kirjailija Röyhkä ei millään muotoa ole ollut kummallakaan sarallaan minua kiinnostamut taiteilija, mutta avoimin mielen lähdin taas tulta päin.
Mancini on muukalainen joka pölähtää Oulun rokkaripiireihin ja pääseekin esiintymään ainakin Rattorilupilla. Sinkkukin tulee ulos ja keikkaa pukkaa Helsinkiä myöten. Mancinilla on tyttöjä niin kuin kunnon rokkistaralla tuleekin olla. Mutta elämä ei ole sen helpompaa kuin muillakaan kollegoillaan, aina ei Mancini jaksa mennä keikalle tai levyn vääntö ei muuten jaksa kiinnostaa.
Miten tämän lukijan äiti-ihmisen mieltä harmittaakaan, kun Mancini, lahjakas nuorimies, ei jaksa pysyä siivillään, vaan löytää itsensä rähmällään unelmat haihtuneena.
Välillä tarina oli kuin ysiluokkalaisen kynästä. Tönkköä ja kökköä tekstiä. Ei etene lukijan päässä ei sitten millään tämä teksti. Loppupuolella oli pari valonpilkahdusta, mutta kyllä tämäkin (miksi nykyään niin moni....) kirja meni pelkällä sisulla loppuun.
Ei sisällä nautintoa.
