sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Emme enää usko pahaan - Riku Korhonen - 2016

Finlandia-ehdokkaat julkistettiin perinteisesti marraskuun alkupuolella. Olin kärppänä koneen ääressä odottamassa julkistusta ja varaamassa teoksia kirjastosta, mutta niin oli joku muukin. Sain vain todeta hirvittävät varausjonot jokaiseen teokseen ja niinpä jouduin hylkäämään yrityksen lukea ehdokkaat ennen voittajan valintaa.

Epätoivoissani päätin hankkia kirjakaupasta jonkin teoksista, jotta pääsisin lukemaan, mutta ostaminen ei ollut sen helpompaa kuin varaaminenkaan. Ainoastaan jo lukemaani Lopottia oli saatavilla sekä Kähkösen teosta, mutta siihen en halunnut rahoja tuhlata. Painokset oli myyty loppuun ja uusia odoteltiin. Korhosen teoksen bongasin kauppakeskuksen pikkukirjakaupasta suolaiseen hintaan, mutta pakkomielteensä kullakin, ja ostin sen.

Tuota noin. Millainen kirja se tämä pinkkikantinen kultaisin kirjaimin matkaan saatettu opus olikaan. Lukemiseen kului kerrassaan kamalan pitkä aika. Alku ei ollut erityisen imaiseva. Teksti oli melko sekavaa ja antoi odottaa järkyttävän kauan päästäkseen raiteilleen. Teksti rakentuu toinen toistaan pidemmistä virkkeistä ja virkkeet on lihotettu pakkosyötetyillä yhdyssanahirviöillä, niin että lukija meinaa saada rytmihäiriöitä. Nautinnolliseen lukemiseen kuuluu sykähdyttävät rytmin häiriöt, mutta tässä tapauksessa niitä ei tullut.

On tarinassa tähtihetkiäkin. Kuvaus Ainon työpaikan asiakkaista kirjan puolivälissä antaa toivoa tulevasta. Dekkarimaisen tiivis kerronta lopulta eteen tulevassa toimintakohtauksessa antaa lukijalle vauhtia, mutta päähenkilöiden roolit jäävät jotenkin irrallisiksi ja pinnallisiksi tuossakin kirjan kohdassa. En ihmettele, ettei tämä teos voittanut, mielenkiinnolla siirryn seuraavaan.

Seuraava ehdokas odottaakin jo kirjastosta haettuna.